Lapsen kuvaaminen on varmasti yksi eniten muistikortteja täyttävä kuvauksen laji. Kuinka monelta meistä löytyy miljuunia "kakara"kuvia koneen uumenista. Ja kuinka valittettavan moni hyväkin kuva jää sinne satojen muiden sekaan unohduksiin.
Sitten itse kuvaustapahtumaan.... Harvoin lapsi jaksaa paneutua poseeraamaan siten kuin kuvaaja olisi kuvan miettinyt. Kuvaustilanne ei saisi kestää mielestäni kymmentä minuuttia kauempaa, koska se alkaa olla maksimi aika, jonka hiukan isompi lapsi kykenee olla kuvattavana ja ottaa ohjeita vastaan.
Minä kuvaan mieluiten "nurkassa" tapahtumissa ja koitan olla mahdollisimman ulkopuolinen. Esimerkiksi syntymäpäiväjuhlat sun muut ilkamat, joista pitäisi muistoja kerätä, on oiva paikka saada aikaiseksi kuva joka herättää enemmän tunteita, kuin vain hymyilevä kynttilöitä puhaltava muksu (toki sammuvat kynttilät ovat tietysti myös tärkeitä ja säilytettävä muisto :) mutta koitapa pohtia montako kynttilän puhallus kuvaa maailmasta löytyy...
Hiukan totutusta lapsikuvasta poikkeava tausta tai rajaus, tuo kuvaan oman ilmeensä. Tämähän pätee tietysti kaikkeen kuvaamiseen, koska kaikista valokuvista pidän enemmään niistä, jotka herättävät tunteita. Jokaisen oma pilttihän on aina se kaikkein kaunein. Mutta jos muutkin pitävät kuvista, eikä vain sen takia, että siinä meidän untopetterimiisakaisa istuu ensimmäistä kertaa ikinä, on kuva hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti